Olen löytänyt uuden kutsumuksen irkkumusan parissa - The Keyboard! Rupesin syksyllä soittamaan pianoa ensemblessä puoliksi läpällä, ja itseni lisäksi kaikki muutkin olivat ihan innoissaan. Syksyn myötä uppouduin yhä enemmän ja enemmän irkkupianon maailmaan, ja opettajani Ciaran Coughlan oli mahtava inspiraation lähde. Joulun aikaan päätin hakea IWA:an opiskelemaan MA in Irish Traditional Music Performance -ohjelmaan. Olen nyt siis jo käytännössä osa nykyisten MA-opiskelijoiden joukkiota, ja ensi vuosi on luonteva jatke tälle vuodelle. Niin, lienee siis tässä vaiheessa jo selvää että pääsin sisään :) Pääsärit olivat vähän tsoukki, kurssinjohtaja tuntee minut jo ja on kuullut soittoani. Mutta silti jännitin kovasti, ja oli tosi hyvä juttu valmistaa ohjelma niihin. "Säestäjäni" oli David, viulistipoika Italiasta, joka on muuten ollut vaihdossa Tukholman kungligassa :) Joku ehkä saattaa tuntea hänet.
Työrintamalla menee myös ihan kivasti. En halua jinxata, joten en avaudu vielä kauheasti, mutta jos kaikki menee hyvin niin olen kesän ajan täystyöllistetetty KANSANMUUSIKKO! Ensimmäistä kertaa elmässäni :O Okei, kyseessä on irkkumusiikki, mutta silti. Tuntuu aika hienolta :)
Privaattipuolella meneekin sitten vähän paskemmin. Noh, näin kai se aina on, että kun työjutut luonnistuu, muu elämä menee päin persettä. Miesrintamalla tuli kauhea pettymys, suru, itku ja hammastenkiristys. On aina rankkaa, kun heittäytyy mukaan johonkin, ja sitten päätyykin haavoitetuksi ja loukatuksi. Toistaiseksi mulla ei olekaan täällä irkuissa ollut suuremmin onnea in the lads department. Noh, nyt sitten vaan muita juttuja elämään sisällöksi. Hyvä puoli surkeana olemisessa on, että ruoka ei maistu ja maha litistyy ;)
Muutoin elämä täällä alkaa asettua uomiinsa. Hullun syksyn jälkeen olen yrittänyt palata takaisin normaaleihin tuiineihin, eli mennä nukkumana ihmisten aikoiin ja käydä vähän kuntoilemassakin välillä. Pitää nyt todeta tylsästi ja totuudenmukaisesti todeta että ei tämä ikäisen enää jaksa! Ja toisekseen en halua alkaa näyttää ikäiseltäni, eli siksikin on hyvä vähän eliminoida pahoja tapoja. "Ikäkriisi" pätee edelleen - kaikki luulevat että olen kekimäärin 23 v. Jossain vaiheessa taisin itsekin alkaa uskoa olevani taas 23v. Hauskaa. Ja surullista.
Olen myös havainnut, että Suomessa ja Irlannissa elämänmeno on itse asiassa hyvinkin samanlaista loppupeleissä. Shokeraavaa, moni muu täällä asunut on varmaan huomannut ihan saman ;) Kaiken alkuhypetyksen taannuttua monet arkisetkin asiat ovat ihan samanlaisia. Ihmiset käyvät töissä, lenkillä, tekevät lapsia... Yhden eroavaisuudenkin olen kyllä taas huomannut. Täällä ihmiset menevät ja tekevät, ilman että kukaan ajattelee sen kummemmin. Me suomalaiset ollaan aina niin kauheasti että "mitä muut tästä ajattelevat". Täällä tuntuu että nuoretkin ovat vähän tarmokkaampia, kauhean päämärätietoisia ja puskevat uraansa täysillä. Voi olla että talouskriisikin vaikuttaa ihmisten asenteisiin.
No comments:
Post a Comment