Sitten muutin Irlantiin, maahan, jonka tanssi ja musiikki oli aina puhutellut minua, inspiroinut, ja antanut outoa energiaa. Luulin olevani aikas hyvakin naissa irkkujutuissa, ja enhan siis toki ollut mitenkaan huonokaan, mutta tultuani irkkuihin luulot otettiin kylla pois aika nopeasti. Ja hyvin noyralla asenteella olen ollut ja olen edelleen taalla. Irlanti on kummallinen maa; taalla prosentuaalisesti ihmiset ovat musiikillisesti paljon lahjakkaampia kuin muissa maissa (ei perustu millekaan statistiikoille, vain mun oma arvio ;). Se, etta osaat soittaa instrumenttia, ja olet vielapa tosi hyva, ja viela sen lisaksi rokkaat lavalla, ja kirjoitat omia mahtavia biiseja, ei ole mitenkaan tavatonta taalla. Lahinna se on arkipaivaa. Ja nyt en ihan oikeasti liioittele. Uuden bandin myota olen sukeltanut sisalle myos rock- ja pop-piireihin, ja nahnyt jo lukemattomia "paikallisia bandeja". Ja niin monta kertaa olen ollut aivan puulla paahan lyoty. Kundit ja mimmit nayttavat maailmanluokan tahdilta, ihanat mielenkiintoiset kasvot, pojat ovat syotavan sopoja, tytoilla mielettomat upeat kasvot ja karismaattinen erikoinen aani, ja siina se vaan musisoi kuin ei mitaan, vahan ujoinakin, ja et kiitti kun tulitte kuuntelemaan. Suomessa jokainen naista olisi voittanut Idolsin taysin lonkalta. Sama tradi-piireissa, taalla ihan joka perheessa ainakin muutama perheenjasen soittaa, useimmiten koko suku. Ja siina ei ole mitaan kummallista, tunet vaan pyorii ja arki sen ymparilla. Kun Suomessa sen sijaan koko tradi-musa-kulttuuri on ihan erilaista, siella se ei ole millaan tavalla kosketuksissa jokapaivaiseen elamaan. Ehka siksi musta tuntui valilla jotenkin tosi ulkopuoliselta ja vaikealta saada otetta suomsitradiin.. Tuntui etta se oli jotenkin sellaista hifistelya, saantoja ja rajoituksia valilla.
Tasta kuitenkin kumpuaa Irlantiin sellainen pieni ongelma, etta termi ammattimuusikkous on aika vieras. Itse saan selitella aika paljon, kun kysytaan etta mita sa oikein teet. "I just play music" tuntuu olevan aika hammentava vastaus monelle. Sitten kylla kun heitan etta I'm doing MA in music ihmiset ovat etta aaaaa okay so you're actually serious about this. Mutta taalla tosiaan ei tunneta samanlaista ammattimuusikkoutta silla tavalla kuin Suomessa. Itse olen joutunut hollaamaan otetta valilla tosi paljon, paastaa irti vanhoista tyoskentelykaavoista, ja antaa vaan menna.
Mutta niista muutoksista, elama tosiaan heitti kupperskeikkaa. Ihan alusta asti jotenkin tajusin naita ihmisia, vaikka tietysti murteen ja slangin oppiminen vie aikansa. Senhan nyt kuitenkin jo kaikki tietaa miten hyvin sujahdin irkkuelamaan ja tulen toimeen ja tykkaan olla taalla jne. Etta ei siita sen enempaa. Mutta kuinka heti ihmiset alkoivat kannustaa, ja olivat ihan tohkeissaan esim. mun klassisesta koulutuksesta ja osaamisesta. Se, etta joku soittaa (hyvin) seka klassista, tradia, etta poppia ja rokkia, on taalla todella hieno juttu. Ihmiset aidosti arvostavat, ja haluavat tyoskennella kanssasi. Se jotenkin on saanut minut rakastumaan tahan maahan ja naihin ihmisiin. En ole kohdannut paljoakaan sita paljon puhuttua kateutta, lahinna vaan innostusta ja halua paasta soittamaan yhdessa. Vaikka pakko mainita etta muutama kateusepisodikin on tullut kaytya lapi, joillekin on niin kauheaa ja ylitsepaasematonta se, etta "nuori mimmi" tietaa mita tekee, ja haluaa tehda sen kunnolla. Hohhoijaa.
Eka vuosi meni limerickissa haroillessa, ja irkkutanssia hinkatessa. Ja viulua kylla myos, samoin kun pianoa. Innostuin pianosta ihan hirveasti, mutta sitten yksi kaveri sanoi etta joo olet hyva pianisti, mutta kylla sun talentti ja karisma on viulussa. Ja se jotenkin heratti. Etta en ma nyt ihan turhaan niita klassisia tutkintoja tehnyt, ja puurtanut itseani burn outtiin klasaritreenilla for nothing. Etta ehkapa mun pitaisi nyt katsoa elamaani ja itseani silmiin, ja miettia, mita haluan tehda ja mihin suuntaan menna. Tama oli siis Limerickin jalkeen, juuri kun olin muuttanut Kilkennyyn. Limmersissa meno lahti vahan kasista - partysin tosi paljon, ts. remusin jameissa, house partyissa ja baarissa. Sessioissa olo kuuluu asiaan, mutta kun puhutaan siita toisenlaisesta sessionista, niin se ei ole ihan yhta hyva juttu. ("Were u sessioning last night?", " Did it turn into a session?", "Session tonight?!", tarkoittaa yksinkertaisesti dokausta ja ordaysta). Mieskuviot olivat sotkuiset ja moninaiset ja en malttanut odottaa paasya pois college-kuplasta, jossa kaikki tuntee kaikki ja tietaa ihan kaikki toistensa asiat. Myos opettajat. Joskus maikka saattoi kaytavalla huikata etta kuulin etta olit sen ja sen kanssa viime yona, oliko kivaa?? :D (mulle ei siis kaynyt nain, toim huom). Loppuajasta Limmerisissa kadet ja jalat olivat niin paskana viinan juonnista, remuamisesta ja nestehukasta etta en pystynty soittamaan enka tanssimaan kunnolla, kun paikat kramppasivat. Lihoinkin joku 5kg tuona aikana, mista en ollut olelnkaan iloinen! Suomessa olin tottunut elamantapaani olla superterveellinen ja liikunnallinen, ja nyt heitti ihan haranpyllya koko systeemi. Kilkennyssa palasin onneksi (ainakin hetkellisesti) tuttuun ja terveelliseen elamaan. Taalla vaan on valilla aika vaikeaa olla terveellinen. Kaupat tursuaa suklaata, sipseja ja muuta paskaa. Tosi usein on ikava karjiksia ja mustikkakeittoa.. (Mm taytyypa mutuen tehdakin karjixia piakkoin! Eri napsa valipala ja evas!).
Ja sen jalkeen kun olen tanne muuttanut, eli vuosi sitten, onkin alkanut tapahtua! Limerickin aikana en boostannut uraani mitenkaan, nautin vaan opiskelusta. Kilkennyn aikana olen
- Saanut muutamia elamani parhaista ystavista
- Nuorentunut vuosia
- Saanut kokea ammatillita arvostusta todella monelta taholta
- Paassyt sisapiiriin Irish Baroque Orchestraan
- Tehnyt ison show-kiertueen ulkomailla
- Opettanut maakunan ainoassa, ja nain ollen superarvostetussa musiikkikoulussa, Kilkenny School of musicissa
- Tehnyt kaksi isohkoa paikallista show'ta
- Keikkaillut laajasti ympari maata
- Sinetoinyt paikkani ihan mahtavassa rock-bandissa, jonka tulevaisuus nayttaa todella, todella menestyksekkaalta
.. Ja viela on niin paljon, mita tulee tapahtumaan lahitulevaisuudessa! Ja suunnitelmia on vaika mita!
Saksan kiertue antoi minulle vihdoin tietoisuuden siita, mita haluan oikeasti tehda. Ja missa olen hyva. Ihmisen tulee seurata vahvuuksiaan ja luontaisia piirteitaan. Mina esimerkiksi en ikina mahtunut siihen kansanmusamuottiin, vaikka rakastankin soittaa tradia (suomi seka irkku). Se ei vaan istunut, sellainen rauhallinen soittelu ja hymina. (en siis tarkoita etta siina olisi jotain "pahaa", kunhan nyt vaan totean etta se ei ollu minulle tarkoitettu). Kovasti yritin sorvata itseani kansanmusiikkikelpoiseksi, mutta siita ei tullut mitaan. Minun tarkoitukseni tassa maailmassa on ilahduttaa ihmisia, juosta ympari lavaa ja antaa kaikkeni, antaa kaiken sen ilon ja energian nakya kasvoiltani ja pitaa hauskaa yleison kanssa. Olla siis taysin rinnoin show-nainen, viihdyttaja. Siina olen parhaimmillani, ja esim. Saksassa ei jaanyt kenellekaan epaselvaksi, kuka oli shown energisin tyyppi. Olen tullut siis aika kauaksi siita vahan epavarmasta, vahan ahdistuneesta viulunvinguttelijasta, joka kiehnasi sohvannurkassa eika tuntenut oloaan mukavaksi missaan. Ei Konsta-viululuokassa, eika R-talon saleissakaan. Jotain silta valilta, ja sopivasti kaikkea, ja ennen kaikkea klassisen perustekniikan yllapitamista. Haluan, etta pystyn soittamaan mita vain, jos haluan, tai jos joku pyytaa.
Tämmönen vent siis tällä kertaa, vähän filosofiaa ja elämänhallintaa kesän ratoksi :)
