Matka alkakoon

Odotan jo innolla syksyä ja Limerickiin pääsyä. Se, että siellä olen vain yksi sadoista tanssivista viulisteista on uskomattoman ilahduttava ja eheyttävä ajatus. Vihdoinkin saan nähdä ja oppia itseäni paremmilta ja imeä vaikutteita olan takaa. Stab City (Limerickin lempinimi) kuulostaa ajatuksissani myös pelottavalta. Näen jo painajaisunia kuinka minut puukotetaan ja hakataan jossain pusikossa. Onneksi olen saanut siellä asuneilta konkareilta hyviä neuvoja ja ohjeita. Maalaisjärjellä ja suomalaisella sisulla kyllä pärjää. Uskon myös, että huutamalla "painukaa nyt vittuun siitä perkele" suomeksi pelottaa tiehensä suurimman osan. Pippurisuihke ehkä pitää myös ottaa käsilaukkun vakkaritavaraksi.

Elämänmuutos on muutenkin paikallaan. Takana oleva vuosi on ollut vähän liiankin rankka. Vaikka olen tottunut kestämään kaikenlaista ja koen että kyllä sitä jaksaa nousta tuhkasta aina uudestaan ja uudestaan, on nyt ollut koettelemuksia ihan äärirajoille. Mielestäni asiat tapahtuvat kuitenkin aina jostain syystä, tai niille pitää itse ymmärtää jokin syy ja selitys - kaikesta versoo aina jotain uutta parempaa, kun itse vain ymmärtää asian ytimen ja opetuksen.

Myös ammatillisessa elämässä olen ruvennut miettimään, mitä sitä oikeasti tekee sitten "isona". Palaset ovat loksahdelleet paikoilleen hitaasti, mutta varmasti. Pari ensimmäistä vuotta KaMu-osastolla olivat aika vaikeita, kun tuntui etten kuulu sinne enkä osaa ottaa irti oikeita asioita. Nyt jälkikäteen ajatellen tekisin ehkä jotain toisin opiskeluun liittyen, mutta onhan niistä alkuvuosista jäänyt jotain käteenkin. Olen jättänyt ikkunan avoimeksi Irlannin suhteen - jos viihdyn siellä ja töitä riittää, mikä estää minua jäämästä sinne. Koti-ikävä voi nousta kyllä liian voimakkaaksi, sitä pelkään ehkä eniten. Mutta kun täällä Suomessa ei varsinaisesti sido mikään, niin päätin antaa itselleni mahdollisuuden jättää tulevaisuus avoimeksi. Se tuntui hyvältä, vaikka ihan hyvin voi olla että palaankin Suomeen jo vuoden päästä. Se jääköön nahtäväksi!