Walls Of Limerick

Heipparallaa!

Nyt on kevyt mieli kirjoittaa! Olen juuri päättänyt ensimmäisen opiskeluvuoden Cork School Of Musicissa hyvin menneeseen resitaaliin, ja palannut 2,5 viikon lomalta Suomesta!

Kevät on mennyt nopeasti, ja toisaalta tuntuu kuin oltaisiin oltu Corkissa jo vuosia. Kevään kohokohtiin kuuluu ilman muuta Amerikan reissu. Kiersin taas jenkkejä Women Of Irelandin kanssa, ja täytyy sanoa että tämä oli ehkäpä paras kiertuematka jossa olen ikinä ollut mukana. Porukka oli pieni, ja kaikki tulivat toimeen paremmin kuin hyvin. Omalta osaltani kiertue alkoi dramaattisesti, sillä vanha tuttu silmätulehdus iski päälle ja olin sokeana poukkoileva quasimodo ensimmäiset 4 päivää. Tapasin lentokentällä uusia tanssijoita, mutta vasta kun olin käynyt lääkärissä Illinoisissa ja saanut antibiootit, näin miltä he oikeasti näyttivät! Haha! Ensimmäinen viikko meni siis ylhäällä Chicagossa ym, ja siitä huristeltiin alas Missourin, Arkansasin, Mississippin, Louisianan, ja Alabaman läpi Floridaan, jossa vierähtikin viimeiset pari viikkoa. Show'n laulajasisarukset saivat mahti-idean ja järjestivät meille Air BnB'n kautta rantatalon Pensacolasta, Meksikonlahden rannalta. Voin sanoa että ne olivat elämäni yhdet upeimmista päivistä. Olen ollut rantalomalla Euroopassa useasti, mutta kyllä Florida (ja Kalifornia) ovat ihan omaa luokkaansa. Kävin tutkimusretkillä rantoja pitkin, ja useasti piti sulkea silmät ja ikuistaa hetki mieleen - hajut, maut, tuntemukset - ja tallettaa ne tiukasti muistoihin. Kaikki eksoottiset eläimet, luonto, kuuma aurinko ym. Illalla istuimme kuistilla ja soitimme musaa pitkälle yöhön. Kaikille meille jäi tuosta retkestä unohtumattomat muistot.

Kiertueen jälkeen aloin henkisesti latautua toden teolla resitaalia varten. Keikkoja alkoi kasaantua ja näytti että keväästä tulee todella tiukka puristus. Nyt olin kuitenkin paremmassa henkisessä hapessa, ja osasin valmistautua kaikkeen pyöritykseen fiksummin. Aikamoisen työn olen kuitenkin tehnyt koko vuoden aikana konserttia varten. Kyseessä on henkisesti pitkä ja raskaskin prosessi. Mieli pitää ladata oikeaan tilaan ja pitää yllä itsevarmuutta ja positiivista asennetta. Pelolla ja epävarmuudelle ei saa antaa sijaa. Sen lisäksi tietysti fyysinen soiton harjoittelu joka pistää kropan koville. Konsertin aika oli siis tällä viikolla, ja sen lähetessä aloin enemmän ja enemmän muistella ja ajatella millainen olin ja millaista oli soittaa B-kurssi Tampereella yli 10v sitten. Vastaava tilanne, aivan eri lähtökohdat. Tajusin tässä prosessissa, kuinka isosta asiasta oikeasti on kyse.

Kun olin parikymppinen ja tein opintoja Konsalla/AMK:ssa, olin niin epävarma soittajana. Minulla oli ollut ihania, mutta hyvin tiukkoja ja perinteisiä opettajia. Koko sen ajan kun olin soittanut viulua, olin oppinut siihen, että päämääränä on soittaa tutkinto, ja saada siitä mahdollisimman hyvät pisteet ja arvosana. Pienestä pitäen meidät vain lyötiin lavalle, ja usein opettaja vielä viime minuuteilla ennen tutkintoa steppaili edestakaisin hermostuneena lavan edessä ja antoi viime hetken ohjeita (ja tartutti oppilaisiin saman hermotuksen). Koskaan en muista että kukaan opettaja olisi antanut erityisesti ohjeita kuinka esiintyä, valmistautua esiintymiseen tai kuinka selvitä lavalla tapahtuvista haasteista.

Eli konsertin myötä päässäni on pyörinyt koko kevään ajan kaikenlaisia ajatuksia esiintymsisestä, musiikinopetuksesta Suomessa (ja Irlannissa), ja yleisesti muusikkoudesta ja harjoittelun ja esiintymisen harjoittelusta. Jäävuoren huippu kärjistyi pari viikkoa sitten, kun katsoin juhannuksena kotona suomen TV:tä, jossa jossain ohjelmassa laulajakonkari Arja Korisevan vanhemmilta kysyttiin millaista on katsella tytärtä lavalla, ja jännittääkö hänen puolestaan. He vastasivat "ei enää nyt jännitä, mutta alussa aina jännitti kauheasti jos hän tekee virheen". Tämä kommentti kalahti korvaani todella pahasti. Se kertoo oikeastaan kaiken siitä asenteesta, johon ainakin itse olen oppinut ihan lapsesta asti musiikkiopistossa ja muualla nuorena viulunsoiton harrastajana. Soiton ensisijainen tarkoitus oli esittää kappaleita virheettömästi, ja saada kurssitutkinnosta mahdollisimman hyvä numero. Asteikko oli 1-5, joista vain 4 tai 5 olivat "hyväksyttäviä". Auta armias jos joskus joku sai 3:n! Se oli maailmanloppu. 3:n saaminen tarkoitti että olet keskinkertainen, lahjaton ja huono. Muistan edelleen sen kauhunsekaisen tunteen kun opettaja tutkintojen jälkeen kertoi numeroita, vatsa kuralla odotin vuoroani että eihän sieltä vaan tule 3!

Vaikka opettajani olivat mukavia, en muista että kukaan olisi koskaan yrittänyt esittää mitään muunlaista lähestymistapaa soittoon ja esiintymiseen. Päämääränä oli kurssitutkinto ja arvosana. Toki arvostan sitä että minulle on opetettu hyvä tekniikka, joka on kaiken a ja o. Mutta se mikä lapselle opetetaan musiikin ja soittamisen funktioksi - onko se joku robottimainen tekninen suorittaminen, vai musiikista nauttiminen ja soiton ilo? Voisiko hyvää tekniikkaa, päämäärää kohden harjoittelua, ja soittamisen iloa jotenkin yhdistää? Irkut ovat siitä ihania, että he ovat vähän hulluja. Musiikin tekeminen on hauskaa, ja jengi heittäytyy soittoon hurmoksessa. Mitä hassumpia variaatioita keksit jostain biisistä esim jameissa, sitä enemmän hurraa-huutoja saat. Kukaan ei tuomitse, kukaan ei kuuntele virheitä. Soittajaa arvostetaan ja kuunnellaan, iästä ja taidon tasosta riippumatta. Niin vapauttavaa, ihanaa ja aitoa! Ehkä siksi täällä musabisnes kukoistaa. Bändit breikkaavat maailmalla, Riverdance ja monet muut showt porskuttaa jo toista vuosikymmentä, ja nuoret esiintyvät vapaaehtoisesti ja mielellään missä tahansa. Koulujen kevätjuhlat, katusoitto, pubeissa esiintyminen - kaikki arkipäivää jo alakouluikäisille. Kappaleita tehdään itse ja ylpeänä esitetään muille.

Konsalla tutustuin ihmisiin jotka turvautuivat betasalpaajiin. Itsekin mietin niitä jossain vaiheessa, mutta joku ääni sisälläni sanoi "ei". Tästä taistelusta halusin selvitä itse. Opintojen edetessä jännitys vain pahentui ja lisääntyi. Kaikki kärjistyi erääseen konserttiin jossa soitin yhden kappaleen, mutta seuraavaa en enää pystynyt soittamaan. Olin aivan palasina. Ennen konserttia itkin ja voin pahoin. Käytin tekosyynä kipeää olkapäätä, ja en enää vaan mennyt lavalle. Opettajani oli pettynyt, ja asiaa ei käsitelty sen enempää. Olin tuottanut ison pettymyksen, sekä hänelle, ja sitä kautta itselleni. Nyt jälkikäteen koko homma tuntuu ihan pimeältä.

Soittaessani B-kurssia olin kuin unessa. Minua ei kiinnostanut enää yhtään. Konsertti menikin siksi "hyvin", kun en jännittänyt niin paljon vaan olin lähes täysin vailla motivaatiota. Aika kylmäävää. Valmistuttuani jätin viulunsoiton puoleksi vuodeksi kokonaan. En vain pystynyt. Ei kiinnostanut. Ahdisti. Tein random töitä Stockmannilla ja muissa liikkeissä ja mietin että mitähän hittoa. Pikku hiljaa aloin haaveilla kansanmusiikin opiskelusta. Olin soittanut irkkumusaa jo aiemmin, ja aina ihastellut kansanmuusikoiden rentoa asennetta ja esiintymistä. Tulee mieleen sellainenkin tapaus, kun olin Kaustisella kaverini luona, ja hänen isänsä, kuuluisa viulupedagogi, halusi opettaa minulle korvakuulolta Kaustislaisen polkan. Polkassa oli ehkä 5 nuottia, kahdella kielellä, mutta minä en sitä oppinut. Tarvitsin nuotit. Tuon tapauksen jälkeen päätin myös että minähän opettelen joskus vielä soittamaan korvakuulolta. Nyt se on minulle nuoteista soittamisen ohella "second nature" ja tapauksen muisteleminen huvittaa suuresti.

Lähdin siis opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan kansanmusiikin osastolle, ja puhkuin intoa. Tuo siirto oli käänteentekevä vaihe urallani. KaMulla tapahtui nimittäin jotain mikä antoi suunnan koko uralleni siitä eteenpäin. Muistan edelleen hyvin elävästi hetken, jolloin se tapahtui. Soitin jossain osaston kevätkonsertissa jonkun kamu-ryhmän kanssa. Oli viuluja, harmoonia, pillejä jne. Olimme Sibiksen R-talon jossain "hienossa salissa". Soitto kulki, ja yhtäkkiä huomasin, kuinka hyvä olo ja onnen tunne valtasi minut. Vaikka esiintymisen aluksi olin jännittänyt ja ollut jäykkänä, yhtäkkiä tunne soittamisen ilosta oli suurempi kuin jännitys ja pelko epäonnistumisesta. Tähän kiteytyy edelleen mielestäni kaikki. Siitä eteenpäin olen onnistunut saamaan saman tunteen jokaisessa esiintymisessä. Ja siitä eteenpäin olen myös vain mennyt ylöspäin ja tehnyt isompia ja isompia juttuja. Esiintymisiä, joiden toteutumiseen en olisi osannut edes uskoa joitain vuosia sitten.

Ja ennen kaikkea se, mitä sitten jos teet virheen. Mitä sitten tapahtuu? Minäpä kerron: Ei mitään! Konsertti jatkuu eteenpäin, elämä jatkuu eteenpäin, sinä soittajana menet eteenpäin ja todennäköisesti opit siitä virheestä, kasvat ihmisenä ja saat lisää itseluottamusta, opit olemaan pelkäämättä virheitä koska jokainen tekee virheitä lavalla, ja elämässä yleensäkin. Halu soittaa, esiintyä, tulkita musiikkia täytyy olla suurempi kun pelko virheistä. Kyllä, on rankkaa soittaa livenä tunteja putkeen ja keskittyä koko ajan niin että soitto on teknisesti laadukasta. Mutta ajan kanssa ja kokemuksella siihenkin oppii ja tottuu. Kovalla työllä ja sillä että vaan tekee ja toistaa asioita saa aikaiseksi rutiinin ja kokemuksen joka kantaa loppuelämän.

Yksi iso havahtuminen tapahtui myös ennen tätä juuri ollutta resitaaliani. Olin siis palaamassa musiikillisesti juurilleni, klassisen musiikin pariin, ja psyykkasin itseäni tyyliin "nyt on iso juttu edessä, näytön paikka, kaiken täytyy mennä täydellisesti". Kerroin pianistilleni (Cork School Of Musicin piano-osaston johtaja ja pitkän linjan ammattilainen) jännityksestäni ja virheiden tekemisen pelosta. Hän totesi, että on turha edes odottaa live-tilanteessa täysin virheetöntä suoritusta, koska livesoitossa ei vaan saa samanlaista kvaliteettia kuin studiossa nauhoittaessa. Miksi siis edes odottaa studiolaatuista suoritusta. Tietenkään en tee mitään isoja virheitä, koska olen harjoitellut kappaleet niin hyvin, mutta kaikkea pientä (kuulijalle todennäköisesti huomaamatonta) voi sattua - kädet hikoavat, väsyt ja keskityminen herpantuu koska soitat tunnin putkeen soolona jne. Studiossa voit tehdä niin monta ottoa kuin haluat, pitää taukoja, keskittyä häiriöttä. Mutta että tämänkin tajuamiseen meni n. 30 vuotta!

Siksi halusinkin tästä kirjoittaa. Aihe on mielestäni niin tärkeä. Negatiivisen ajattelun ja virheiden pelon kehästä voi päästä pois. Löytää lavalla se oma sisäinen tuli, joka polttaa ja vie eteenpäin. Voima joka auttaa astumaan pois mukavuusalueelta ja löytämään yhä uusia vahvuuksia ja ominaisuuksia muusikkona. Niin aion jatkaa myös eteenpäin, ja viedä tätä asennetta omille oppilaille. :)

-----------------------------------------------

Hyvää St. Patrick's Day:ta!

Entering Chicago

All American Dinerissa St. Louisiana

Pensacola! Ja Meksikonlahti

Outoja otuksia meksikonlahdella

Idylliä Pensacolassa

Ihanat itse tehdyt aamuletut Pensacolassa

Askareltiin myö S'Moreseja!

Lepakko Alabamassa

Cake pop pesulassa keskellä ei mitään St. Louisin liepeillä

Texas state of waffle! Texasissa hotellissa tarjoiltiin totta kai Texasin muotoisia vohveleita

Perinteinen Peach Cobbler. Oli muuten aivan sai-raan hyvää!

Ribs, mac n cheese ja collard greens. When in south! Kaikki oli aika yök.

Etelämpään mennessä ruokapaikat ja kaupat alkoivat "raikastua" - paljon Whole Foodseja, terveellisiä ravintolaketjuja ym. Tässä Baton Rougessa ihana lohisalaatti.